Kuten tuhannet ja taas tuhannet muut suomalaiset naiset, elän yksin sinkkuna. Kuten heistä suurin osa, minäkään en ole sinkkuna omasta halustani. Enkä suostu ainakaan myöntämään että olisin erityisen kranttu tai hankala ihminen. Kuitenkin, kun seuraan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviäni, iskee pelko perseeseen: olenko minäkin tuollainen, eihän ne koskaan tule löytämään ketään kun ne on noin vaativia?

Miten tähän päädyttiin? Aika tasan vuosi sitten, neljän vuoden yhdessäolon jälkeen, avopuolisoni ilmoitti minulle että rakkautensa minua kohtaan on kuollut ja otti nuoremman (erään ystäväpariskunnan mukaan onneksi ei kuitenkaan kauniimman) tyttöystävän. Tapahtumahetkellä olin siis 30-vuotias, pikku hiljaa löytämässä perheenperustajaa itsessäni ja valmiina ehkä jopa asettumaan aloilleni. Kuinkas muuten, kriisihän siitä seurasi. Vuoden aikana olen siis lähtenyt hapuilemaan eteenpäin sinkkumaailmassa, koittanut piilottaa biologista kelloa tyynyn alle sillä aikaa kun ystäväni sikiävät ja elävät ällöttävän idyllistä, boheemin hulvatonta mutta turvallista perhe-elämää. Onneksi on kuitenkin vielä tässäkin iässä niitä ikikranttuja sinkkukavereita, joilta saa vertaistukea ja biletysseuraa tässä pinnallisessa ja epävarmassa markkinatilanteessa.

Mieskuviot lähtivät pyörimään hitaasti käyntiin viime kevään aikana. Ensin lähdin muutama kuukausi eron jälkeen nettitreffeille. Kaikki meni täysin kirjan mukaan: vaihdoimme pari sähköpostia, mies oli aktiivisen mutta herkän oloinen, haaveili myös perhe-elämästä ja intressit elämässä olivat muutenkin samansuuntaiset kuin minulla. Tapasimme kahvilassa työpäivän jälkeen, petyin hänen ulkomuotoonsa mutta muuten hän vaikutti mukavalta. Itse olin laittanut itseäni hienoksi, hän saapui paikalle tuulitakissa ja rikkinäisissä kengissä. Yritin vakuuttaa itselleni, että en ole pinnallinen, ja lähdimme kahvilan sulkeuduttua kävelylle. Istuimme puistossa juttelemassa, kun entiseni käveli ohi uuden tyttöystävänsä kanssa hilpeästi halaillen. Paniikki, häpeä, onneksi he eivät huomanneet meitä. Tajusin, että tunsin itseni todella luuseriksi Tuulitakkimiehen kanssa. Myönsin itselleni, että niin boheemi en sentään ole että ulkomuodolla ei olisi mitään merkitystä. Jotenkin häpeän tunne ei tuntunut hyvältä lähtökohdalta ihastumiselle. Hän olisi tietysti mielellään tavannut minua uudelleen, mutta onneksi sain sanottua että jotenkin ei tuntunut hyvältä. Se siitä sitten. Päätin, että annan itselleni aikaa selvittää, mitä haen miehessä. Vanhempi työtoverini oli eron aikoihin sanonut, että vuoteen ei kannata lähteä seurustelemaan vakavammin. Siitä ei varmasti tulisi minulle ongelmaa. Olin varma, että en koskaan tule löytämään ketään.

Kesän kynnyksellä osuin erään baarin tanssilattialla Urheilijanuorukaisen syleilyyn. Pussailimme ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Siveydenpuuskassa en suotunut lähtemään luokseen jatkoille vaan esitin jostain syystä vaikeasti tavoiteltavaa. Viestittelin kuitenkin jo parin päivän päästä ja pyysin seuraavana perjantaina kaljalle. Muutaman kaljan jälkeen päädyimme luokseni harrastamaan ihan mukavaa seksiä. Voiteli kivasti itsetuntoa ja Urheilijanuorukainen vaikutti muutenkin miellyttävältä tapaukselta.

Urheilijanuorukaisen kanssa tarina jatkuu edelleen, mutta kerronpa ensin Herra Agentista. Herra Agentin tapasin monen mutkan kautta. Olen käynyt hänen kanssaan treffeillä yli puolen tusinaa kertaa. Eräätkin treffit kestivät arki-iltana yli kuusi tuntia, ja yhteisitä mielenkiinnon aiheita ja henkeviä keskusteluja on riittänyt. Olen Herra Agenttiin edelleen hyvin ihastunut, mutta hänen käytöksensä on ollut perin kummallista. Treffien jälkeen olen aina saanut ihan lämpimän halauksen, mutta en yhtäkään puolihuolimatonta kosketusta, avointa flirttiä saati sitten suudelmaa tai suoraa ehdotusta mihinkään intiimimpään. Tapailtuamme pitkälti toista kuukautta tähän tyyliin, epätoivoni alkoi kasvaa. Tilannetta ei ole lainkaan helpottanut se, että hän on toisinaan kadonnut täysin tutkasta. Viesteihin vastaaminen on kestänyt useita päiviä (kuinka vitun vaikeaa voi olla kirjoittaa yksi tekstiviesti?) ja lähes kaikki aloitteet tapaamiselle alkua lukuunottamatta ovat tulleet minulta. Ei ole ollut kauhean vaikea päätellä, että hän ei ole ollut yhtä ihastunut kuin minä, ellei jopa liian kohtelias kertoakseen ettei pidä minua lainkaan viehättävänä. Koska hienovaraiset vihjeet eivät tuottaneet tulosta, ratkaisin asian niin, että ehdotin suhteen laittamista jäihin koska koin että hän ei ollut ihan samoilla panoksilla mukana touhussa. Hänen vastauksensa oli hieman monitulkintainen, mutta perusviesti oli kuitenkin se, että tunteet eivät hänen päässään ole valitettavasti toistaiseksi päässeet roihahtamaan. Se siitäkin sitten.

Tai sitten ei, koska tästä päästäänkin vasta itse asiaan eli spekulaatioon. Koska olen perusluonteeltani sinnikäs ja kerta kaikkisen vaikuttunut siitä, miten paljon meillä on yhteisiä unelmia, tavoitteita ja ilonaiheita, en ole luovuttanut Herra Agentin suhteen. Fiksumpi olisi kyllä jo heittänyt toivon, mutta jostain syystä en pysty irtautumaan siitä ajatuksesta että tässä saattaisi olla elämäni mies. Kaiken lisäksi vielä tämän kolmisen viikkoa sitten tehdyn loppupäätelmän jälkeen Herra Agentti laittoi eräänä lauantai-yönä valomerkin aikaan minulle viestiä, mistä täysin masokistisen toivoni kipinä sai tietenkin leimahduksen. Viestin sisältö oli nolla (oletko kotona vai liikenteessä?) mutta kertoi ehkä siitä, että a) en ole hänelle täysin yhdentekevä ja/tai b) hän olisi halunnut jutella kanssani jostain ja/tai c) hän on tullut katumapäälle ja haluaa minut takaisin. Vastasin seuraavana päivänä melko neutraalisti mutta ystävällisesti, minkä jälkeen hän on taas painunut maan alle. Tästä on siis kohta viikko, joten epätoivoni on jälleen kasvanut ja olen päätynyt siihen, että tekstiviestin oikea tulkinta olisi lähinnä kohta a). Tai olipa viesti jopa saattanut lähteä vahingossa väärään osoitteeseen.

Tässä siis pähkinänkuoressa tämänhetkinen tilanne. Omituisinta kuviossa se, että tilanne on minulle täysin epätyypillinen. En ole koskaan aiemmin ihastunut päätäpahkaa ilman fyysistä kontaktia, ja olen tähän astisissa kuvioissa ollut tunnepuolella muutenkin se varovaisempi ja pidättyväisempi osapuoli. Pidän seksistä enkä ole suhtautunut sen harrastamiseen tai harrastamatta jättämiseen koskaan kauhean vakavasti, päinvastoin tuntuu että seksin kautta minulle on ollut helpointa muodostaa ihmiseen läheisempi suhde. Siitäkin huolimatta olen tilanteessa, jossa toisaalla on mukava mies, joka pitää minulle mielellään seuraa ja jonka kanssa on mukava pelehtiä mutta johon ei liity sen suurempia tunteita kumminkaan puolin. Toisaalla taas on mies, joka tekee kaikkensa ollakseen vaikeasti tavoiteltava, mutta jota en voi lakata ajattelemasta. Mies, joka ei ole jumalauta voinut edes vähän heruttaa jotta tietäisin onko viehätys häntä kohtaan pelkästään henkistä. Olen alkanut epäillä, että hän on joko impotentti, siveyslupauksen tehnyt guru tai täysin ylimielinen kusipää, jolle ei kelpaa tälläinen perusviehättävä, hieman liian lihaisa mutta notkea ja suhteellisen fiksu nainen.